Kuolema on vakava asia

1

Olin saada sydänkohtauksen, kun näin Sana-lehden kansikuvan.

“Mistä tää sun juttusi kertoo?” kuvaaja kysyi.

“Kuolemasta.”

Helsingin sanomissa oltiin tarkkoja siitä, ettei kuvissa ja videolla pidä hymyillä, kun näinkin vakavasta asiasta on kyse. Kun normaalisti ihminen hymyilee kuvaa varten, minun kohdallani oli toisin. Piti oikein keskittyä siihen, että nyt se hymy pois. On kylmä. Ei ole hattua päässä. Flunssa iskee. Sitten ei ainakaan hymyilytä.

Älä hymyile. Älä hymyile. Älä hymyile.

Kristillisessä lehdessä asia oli toisin. Kristinuskossahan kuolema ei ole pelottava vihollinen. Paavali kertoo Uudessa testamentissa taivasikävästään. Sitä moni on tuntenut koko ikänsä.

Täällä ollessamme me huokailemme ja kaipaamme päästä pukeutumaan taivaalliseen asuumme, sillä sitten kun olemme pukeutuneet siihen, emme jää alastomiksi. Me, jotka vielä asumme tässä majassamme, huokailemme ahdistuneina. Emme haluaisi riisuutua vaan pukeutua uuteen asuun, niin että elämä kätkisi sisäänsä sen, mikä on kuolevaista. (2. Kor 5:2-4)

Moni sanoo, ettei pelkää kuolemaa vaan kuolemista. Kipua, tuskaa ja kärsimystä. Moni toivoo äkkikuolemaa, jottei kuolemaa tarvitse tiedostaa. Läheisille yllättävä, valmistelematon kuolema sen sijaan on shokki, järkytys, tragedia.

Useimmat kuoleman rajalla käyneet sanovat, etteivät olisi halunneet takaisin tähän maailmaan, tähän elämään. Toiset on pakotettu palaamaan, toiset ovat valinneet paluun syyksi läheiset ihmiset, toisia on houkuteltu palaamaan suunnitellulla elämäntehtävällä. Paluu on kivuliasta. Fyysisesti ja henkisesti. Mitä kivuliaampaa elämä on ollut, sitä suurempi helpotus kuolema on.

Mutta vakava asiahan se kuolema on.

Kun läheinen on kuollut, suru on läsnä. Mikään ei enää ole kuin ennen. Kuollut on poissa, mutta murhe on läsnä. Ja mikä pahinta: itku on herkästi tarttuvaa, vaikka kuinka olisi sinut itse kuoleman kanssa.

Pappisharjoittelussani jouduin nipistämään oikean reiteni kuolioon hautajaisia edeltävissä toimituskeskusteluissa, jotten syöksyisi seurakuntalaisen mukana murheellisten kyynelten laaksoon. Itse hautajaisissa keskityin täysillä siihen, että pysyn toimintakykyisenä: pappi saa itkeä itkevien kanssa, mutta toimintakyky pitää säilyttää. Tsemppasin, selvisin, lausuin rukoukset. Onnittelin itseäni.

Hautajaisten jälkeen sain ohjaajaltani palautetta:

“Muuten meni tosi hyvin, mutta hymyile vähän vähemmän. On kuitenkin hautajaiset kyseessä.”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s