Elämä on ajanviettoa ennen kuolemaa

Minulla on ikävä alakerran naapuriani, joka poltti parvekkeellaan kevään ensikukkaset.

Vaikka olenkin kovin ilahtunut uuden asuinympäristöni linnuista, puista, rauhasta, vihreydestä ja turvallisuudesta, olisin voinut ottaa edellisen talon naapurini mukaan tähän ympärille asustelemaan.

Minulla on ikävä naapuria, joka auttoi minua television virittelyssä. Minulla on ikävä naapuria, joka pimpotteli keskellä yötä hakiessaan apua heikkoina hetkinään (“kävin kadulta katsomassa, että sulla oli valot päällä, niin tiesin, että olet vielä hereillä”). Minulla on ikävä naapuria, joka vietti paljon aikaa Mäntyharjun kesämökillään. Minulla on ikävä naapuria, joka oli aina yhtä ilahtunut jälleennäkemisestä viikonloppulomillaan muureilla ympäröidystä paikasta, jossa vapaus on rajallinen käsite. Minulla on ikävä naapuria, joka yritti löytää omaa paikkaansa yhteiskunnasta aivan kuten minä teen täällä sohvani nurkassa.

Kun kysyin tutkijakollegaltani hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan, hän pohti muuttamista luostariin. Nykyisissä naapurienergioissani jonkinlainen erakkoluostari tuntuisi jo nyt hyvältä vaihtoehdolta. Siksi aionkin ottaa reippaan askeleen kohti rauhaisampaa ympäristöä jo tänä kesänä ja pyrin viettämään enemmän aikaa mökillä meren rannalla. Haaveilen jopa sinne muuttamisesta. En tiedä, onko tämä jonkinlainen ikääntymisen tai tylsistymisen merkki, mutta en ole enää varma, onko kaupunkiasuminen minun juttuni. Onneksi kotiini on siunaantunut viherpeukalo, joka on tuonut luonnon lähemmäksi kotiani ja luonut parvekkeestani kukkatarhan.

Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on parvekekukkasia. Nyt ihmettelen, miten olen voinut olla kaikki nämä vuodet ilman parvekekukkasia.

Elämä jaksaa herättää ihmetystä joka päivä.

Olen myös pitkän pohdinnan tuloksena päätynyt siihen, että elämä on vain pelkkää ajanviettoa ennen kuolemaa. Ei mitään sen kummempaa. Vaikka nykyinen elämäntapamme vaikuttaakin siltä, että kuoleman porteilla kysyttäisiin ansioluetteloa, urakehitystä, maallisen aseman noususuhdanteita ja sitä, jättikö pysyvän merkin maailmaan, niin ehei. Ei kysytä. Oikeasti on aivan sama, teenkö väitöskirjaa vai joogailenko päivät pitkät aurinkorannalla.

Jostain kumman syystä olen valinnut väitöskirjan.

Miksi? Koska se on edelleenkin pienoisista sivupoluista huolimatta aivan ihanaa, ja toivon, että joskus pääsisin ohjaamaan muita, jotka ovat tekemässä omaa tutkimustaan. Maailma on huikea paikka tutkia sitä, miksi asiat ovat niin kuin ovat, ovat olleet ja voisivat olla. Ajan voisi viettää huonomminkin.

Kirjoittaminen on myös loistava tapa päästä eroon perfektionismista. Päädyin edellisessä opiskelupaikassani taksilla päivystykseen burnoutin takia. Se oli tietystä näkökulmasta opiskelu-urani pohjanoteeraus, mutta toisaalta se oli myös urani korkein piste, sillä siitä on tultu vain alaspäin. Olen oppinut laskemaan riman alas – niin että sen pääsee vielä limboamallakin alittamaan.

On paljon helpompi suorittaa elämää ja menestyä kuin olla tyylikkäästi keskinkertainen ja jäädä kauas asettamistaan tavoitteista. Siihen olen ainakin päässyt. En ole tänä vuonna saavuttanut yhtään asettamaani tavoitetta. Siinä on suoritus, josta lääkärinikin olisi ylpeä! Osa perfektionismia on ravisteltu pois. Loppuelämä on aikaa ravistella pois myös jäljellä oleva.

Tämä oman elämäni vastakkaisuus oli edellisissä naapureissani kiehtovaa. He olivat löytäneet elämästä sen todellisen merkityksen: taidon ottaa elämässä rennosti ilman suorittamista. Taito tehdä elämästä tyyntä ja rauhaisaa.

Minulla on ikävä alakerran naapuriani, joka poltti parvekkeellaan kevään ensikukkaset.

 

 

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s